Äsken tulin ajatelleeksi työelämässä olevia lähisukulaisiani. On jos jonkinlaista duunaria ja insinööriä. Naisten ammatteja mm. tuotantotyöntekijä, siivooja, kokki, nuorisotyöntekijä, sairaanhoitaja. Aivan, kaikki enemmän tai vähemmän palkkakuopassa. Miehillä sen sijaan on hyvät palkat, työmatkoja ympäri maailmaa ja muitakin etuja. Lisäksi työpaikan vaihto onnistuu kuin nappia painamalla. Mistä johtuu moinen asia? Miksi minä synnyin tällaiseen sukuun? Miksi minä synnyin naispuolisena tällaiseen sukuun?
Yleensä alaa valitessa täytyy tehdä päätös rahan ja työmukavuuden välillä. Voisi olettaa, että minun lähisuvussa naispuoliset ovat vain sattuneet valitsemaan ammatin, joka on eniten sydäntä lähellä, kun taas miehillä on silmissä vilkkunut euromerkit. Vai onko miehet todella niin tylsiä, että niille uusien ohjelmistojen testailu Nokian toimistoissa on se suurin kutsumus?

Minusta on aina kaavailtu jotain suurta. Jotkut tädit ovat aina olleet sitä mieltä että minusta tulisi vielä jonakin päivänä Suomen presidentti, tai vähintään poliitikko. Itse olen naurahdellut moisille puheille, ammatinvalinta on tuntunut niin kaukaiselta asialta. Kohta se alkaa kumminkin olla käsillä, ja pitäisi päättää minne sitä suuntaa sitten kun on peruskoulu pulkassa. Ehkäpä seuraan kutsumustani, pakkaan laukut, otan koirat mukaani ja matkustan Kälviälle Keski-Pohjanmaan maaseutuopistolle kennellinjaa opiskelemaan.  Sen jälkeen käyn armeijan, jatkan opintoja ja valmistaudun pieneläinhoitajaksi. Koirat on se minun juttu, niiden kanssa olen aina tullut paremmin toimeen kuin ihmisten. Toinen vaihtoehto olisi opiskella lukio omalla paikkakunnallani, ja suunnata sen jälkeen yliopistoon. Lukio ei ehkä ole paikka minua varten. Vaihtoehdolla B voisin rikkoa rajoja, olla suvussa ensimmäinen korkeasti koulutettu nainen. Vaan onko se minun juttu? Onko se sydämen asia? Taidan valita koirat.